Jos mä sit avaudun tuosta työpaikka-asiasta.

Odotettavissa oli jonkinlaisia muutoksia, asiasta puhuttiin jo syksyllä. Sitten lähti toinen vakkaripatologi,toinen kävi Helsingistä. Eivät tulleet toimeen vaan onko sitä nyt niin pakko sydänystäviksi tullakkaan?

Kaikkea ehti tapahtumaan tässä välissä kun olen ollut sairikalla. Korviin kantautui ties mitä jutunjuurta,jotka vain enemmän vahvistivat mun mielipidettäni Suuren maailman Kaikkivoipasta Lääkäristä. Hänen oli muka niin vaikea tulla kaksi kertaa viikossa tänne vajaan 60 km:n päähän. "lapsetkin aina valittivat,että -voi äiti, taasko sinun pitää mennä sinne XX:n sairaalaan huomenna?"

(ja ennen kuin joku pitkänmatkalainen imaisee palkoa poskionteloonsa niin seliseli part I. Kyseinen henkilö vetää harva se päivä pitkälle alkuyöhön työtehtäviensä parissa, toisin sanoen hän tuskin koskaan on paikalla kun lapset 10 ja 8 tulevat koulusta/harrastuksista. Sekin on täysifakta,että hän ei ole läsnä vaikka onkin työhuoneessaan paikalla.Että jos muksut eivät olisi tienneet missä äiti on päivällä he eivät myöskään sitä olisi huomanneet milläänlailla päivän kulussa. Nämä asiat ovat tulleet rivien välistä esiin keskusteluissa.)

Meille oli luvattu,että paikka on ja pysyy.Sairaala tarvitsee meijän labraa.Piste. Nyt kun olivat kerääntyneet pöydän ääreen keskustelemaan ja kuulemaan asianosaisia niin Hesan Paras oli ollut kovin vastaan labran säilymistä ja luonnollisesti osastonhoitaja suureen ääneen puolesta. Mikä tuommoinen on mitään sanomaan kun on meillä ollut töissä vasta vajaan vuoden?! Kun muut ovat olleet reilusti yli kymmenen vuotta?!

Sanoin syksyllä,että tuo eläjä tuntuu sudelta lampaiden vaatteissa -sallittakoon nyt näin mauton,mutta varsin osuva ilmaisu- Ihan kuin meidän joukkoon olisi soluttautumassa vakoilija.No,kukaan meistä ei juuri häneen täysin kyennyt luottamaan -pikku kaupungin geneettinen luonteenpiirre... Otimme hänet kuitenkin ryhmään mukaan ja juteltiin siinä missä muidenkin kanssa,pyydettiin mukaan kahville etc. Syrjään hän ei jäänyt paitsi omasta halustaan.Emme olleet tarpeeksi akateemista seuraa- tämä on suora lainaus suusta tulleesta sammakosta.

"Teijän äiti vie meijän työpaikan"

Jaa jaa, "shit happens" tapasi velivainaa aina sanoa.

On meille toki ehdotettu paikanvaihtoa Jorviin. Muutamalla meistä matka tulisi olemaan täysin järjenvastainen; lähes 100 km suuntaansa. Vain yksi pystyy lähtemään. Ikäkin tulee jo kohta vastaan heillä- ei enää fyysisesti niin nuoria, mieleltään kyllä todella mainiota seuraa!

Mulle ei Jorvi sovi. Näillä jaloilla (kts. kuva) ei enää reissata niin kuin ennen.

Uudet jalat (rullis) ja vanhat jalat (kepit) sulassa sovussa.

Itselläni on ollut tässä mietintämyssyssä jo jonkin aikaa se työkyvyttömyyseläke.Sitä on suositeltu eri tahoilta. Sitä on vaikea sulattaa,tuntuu kuin luovuttaisi ja mä inhoan luovuttamista! Kotikasvatuksen kautta olen oppinut tekemään työtä ja nyt pitäisi jäädä kotiin syljeskeleen kattoon?! V'tun vammanen luuseri...

Kyllä mä sen ymmärrän mitä muut ajavat takaa, että pärjäisin tulevaisuudessa edes näin hyvin enkä ajaisi itseäni ihan loppuun. Onpahan aikaa askarrella sikäli kun kädet toimivat. Toisaalta sittenhän ei ole mitään kiirettäkään saada valmista :) Asialla on tietty puolensa.

Vammaistukihakemus lähti eilen ja kun siitä saadaan päätös laitetaan miehelle omaishoidontukihakemus.(Taiston vammaistukihakemus laitetaan jahka saadaan lääkärintodistus)

Asunto on työsuhdekämppä...Uutta etsitään parhaillaan. Asunnon suhteen ei ole hätää,sillä tästä tuskin häädetään,mutta sen laitan kuitenkin perusteluihin kun haetaan tuohon vähän matkan päähän kaupungin paikkaan. Täällä päin ei ole montaa sopivaa asuntoa, parissa krstalossa ei ole edes hissiä...

Katsellaan nyt päivä kerrallaan,asioilla on tapana järjestyä.